Pojat ja tyttöjen lajit?

Ratsastuspiireissä on viimeaikoina kerännyt melko paljon huomiota vain 11-vuotias poika, Arvi, joka päätti kerätä itse rahat uuteen hevoseen. Arvin aiempi hevonen, Nasu, sairasti nivelrikkoa, eikä Arvi siten päässyt Nasun kanssa enää kehittymään isompiin esteluokkiin. Se sai nuoren miehenalun yrittäjähengen heräämään ja syksyllä 2015 alkoi silloin 10-vuotiaan pojan kaupanteko.

Paremmin Arvi on tullut ihmisille tutuksi nimellä KoruMiesArvi, hän valmistaa ja suunnittelee itse korut, joita hän on myynyt rahoittaakseen uuden hevosen oston. Arvilla on oma y-tunnus ja hän on myös ennakkoperintärekisterissä. Nuoren ikänsä vuoksi häntä ei vielä kaupparekisteriin huolita eikä hän ole alv-velvollinen, mutta kuitin Arvilta saat. Uskallanpa jopa väittää, että harmaata taloutta ei tämä yrittäjä suostu tukemaan.

Arvi näyttää hienoa esimerkkiä paitsi muille nuorille, myös meille aikuisille. Kovalla työllä, tahdonvoimalla ja yrittäjähenkisellä asenteella Arvi on saanut vain 11-vuotiaana oman yrityksensä ansiosta kustannettua itselleen oman hevosen, opiskellen samalla peruskoulussa. Lisäksi hän on oppinut arvokkaita kädentaitoja ja kuka tietää, vaikka hänestä tulisi vielä isona kultaseppä tai muu korualan ammattilainen. 

Itse koen Arvin asenteen ja toiminnan hienona esimerkkinä etenkin niille pojille, jotka jo harrastavat ratsastusta tai haluaisivat edes kokeilla, mutteivät uskalla kiusaamisen pelossa. Arvi on itsekin jossain haastattelussa (pakko myöntää, en nyt äkisti muista missä haastattelussa) kertonut joutuneensa kiusatuksi ratsastusharrastuksen vuoksi. Vaikka kaikki eivät sitä ehkä tajuakaan samalla tavalla, niin ihan yhtälailla naisetkin joutuvat jossain vaiheessa elämäänsä kuulla ivailua hevosharrastuksesta. Etenkin nuoret aikuiset joutuvat herkästi kuulemaan kommentteja siitä, kuinka ratsastus on pikkutyttöjen laji. Ei muuten ole, todellisuudessa esimerkiksi vakuutusyhtiöt luokittelevat ratsastuksen yhdeksi vaarallisimmista lajeista. 

Tälläkin hetkellä suurin osa maailman huipuista etenkin esteratsastuksen saralla on miehiä. Miksi siis ratsastus mielletään täällä koto-suomessa niin vahvasti tyttöjen lajiksi? Eikö meillä suomalaisilla todellakaan ole ymmärrystä sille, kuinka paljon tämä laji loppupeleissä vaatii. Vai onko tosiaan niin, että moni poika saa kiusaamista osakseen siksi, ettei kiusaajat oikeasti ymmärrä sitä, kuinka ison, atleettisen ja loppupeleissä vaarallisenkin eläimen kanssa ratsastajat ovat tekemisissä?

Pienenä faktana kerrottakoon, että hevonen painaa karkeasti sen 500kg, se on saaliseläin ja sen piirteisiin kuuluu lähteä karkuun jos jotain uhkaavaa ilmaantuu. Ihmisen tehtävä on rakentaa luottamus itsensä ja hevosen välille, jotta tämä harrastus olisi mahdollisimman turvallista, ja siltikin on paljon mahdollisia vaaratilanteita, joihin ei pysty vaikuttamaan. Kyllä, hevosella on omat aivot joilla se ajattelee, vaikkei ihan niin monimutkaiseen ajatteluun kykenekään kuin me ihmiset.

Arvi sai hevosrahat kasaan alkuvuodesta 2017 ja uusi hevonen löytyi Salosta. Tällä hetkellä tuore hevosenomistaja tutustuu uuteen hevoseensa, saa nähdä joko tällä kilpailukaudella heidät näkee kilpakentillä!

Arvin yrityksen löydät facebookista nimellä KoruMies Arvi Tmi.

- Lotta

ps. Allekirjoittanut itse on harrastanut hevosia jo liki 15 vuotta, ja jännittää esimerkiksi kilpailemista niin, ettei edes uskalla kovin paljoa vielä haaveilla uuden hevosensa kanssa kilpailemisesta.

Arman Alizad - mies, joka tekee suuria

Jossain vaiheessa nuorempana eksyin katsomaan Jimiltä ohjelmaa "Kill Arman", katsoin tuota ohjelmaa ehkä yhden tai kahden jakson verran, ajatellen että siinäpä hullu mies. En seurannut niinkään ohjelmaa, mutta silloin tällöin saatoin laittaa tuon pyörimään taustalle jos odotin jonkun toisen ohjelman alkua ja touhusin samalla jotain muuta. Myöhemmin seurasin aktiivisen epäaktiivisesti ohjelmia "Arman ja viimeinen ristiretki" sekä "Arman ja Kamerunin kummilapset". Joskus jäi siis jokin jakso ehkä näkemättä, mutta aina kun muistin, katsoin.

Etenkin Viimeinen ristiretki teki minuun omanlaisensa vaikutuksen ja aloin näkemään Armanin aivan uusin silmin. Tajusin, että hän on aivan älyttömän hieno ihminen, joka ei halua antaa maailmasta kiiltokuvamaista näkemystä, vaan tuoda oikeasti esiin sen hädän ja avuntarpeen, mitä maailmalta löytyy. Toki ajattelin jo Viimeisen ristiretken aikaan, että Suomessakin on epäkohtia joita pitäisi tuoda esiin, miksi siis lähteä maailmalle niitä epäkohtia etsimään. Jälkeenpäin ajateltuna, ei maailmalla käyminen ollut lainkaan huono asia. Haluan itse uskoa, että maailmalla asioiden tutkaileminen ja niihin tutustuminen on antanut Armanille aivan eri tavalla fiilistä ja tunnetta tehdä nyt Nelosella pyörivää ohjelmaa "Pohjantähden alla". Ja kuitenkaan ei tässäkään ohjelmassa näytetä niitä pelkkiä varjopuolia. Niistä puhutaan kyllä, mutta koko jakso ei ole pelkästään epäkohtien käsittelyä. Arman haluaa selkeästi tuoda esiin myös sitä hyvää, mitä esimerkiksi vanhusten eteen pyritään tekemään, vaikka resurssit ovat pienet.

Kymmenosaisesta Pohjantähden alla ohjelmasta on nyt esitetty viisi ensimmäistä jaksoa. Olen katsonut ne kaikki. Joko suoraan televisiosta tai jälkikäteen Nelosen Ruutu.fi -palvelusta. Jokainen näistä jaksoista on luonut minulle paljon uusia näkemyksiä ja ajatuksia asioista, joita on käsitelty. Erityisesti viimeisin, Vanhustenhoitoa, käsittelevä jakso sai minut herkistymään oikein kunnolla. Omista isovanhemmistani olen menettänyt kolme, yhden äkillisesti ja toisen sairaalajakson päätteeksi ja kolmannen vei syöpä. Minua harmittaa suuresti, kun en sairaalassa menehtynyttä isomummoani päässyt enää loppuvaiheessa tapaamaan vanhempien kieltojen vuoksi. Olen kuitenkin saanut nauttia isovanhemmistani suuresti. Isomummo teki vielä vanhoilla päivillään riisipiirakat rippijuhliini ja opetti minuakin niitä tekemään. Mummon kanssa kudottiin yhdessä - hän sukkia ja minä lapasia. Onnekseni minulla on vielä isovanhempia jäljellä, mutta vaikka he ovatkin vielä omassa kodissaan pärjääviä, osa vielä työelämässäkin mukana, harmittaa minua suuresti kun en pääse riittävän usein heitä tapaamaan.

Lähes joka päivä näen omalla asuinalueellani iäkkäitä ihmisiä. Liian harvoin pysähdyn miettimään, että minäkin voisin olla avuksi. Toki pienen lapsen yh-äitinä oleminen rajoittaa avustamismahdollisuuksia, mutta voisin kuitenkin auttaa. Tavalla  tai  toisella. Vanhukset tarvitsevat meitä, me nuoremmat voimme tuoda heille ilon antamalla edes pienen hetken aikaa.

Edellisessä jaksossa käsittelyssä oli päihderiippuvuus. Tuolloin kirjoitin myös Armanin facebook-sivulla olevaan päivitykseen seuraavan kommentin:

"Tän illan jaksoa kattoessa tuli mieleen eräs naapurustossa asuva päihderiippuvainen. Nuori aikuinen, joka mielellään juttelee kaikkien kanssa ja on todella mukavan oloinen heppu. Kerran pysähdyin hänen kanssaan juttelemaan, kun kiinnitti kaupasta palatessamme huomiota mun 3v tyttöön ja halusi omasta lapsestaan kertoa. Vaikka oli ostokset kassissa, silti jäin useammaksi minuutiksi hänen kanssaan juttelemaan enkä kyllä kadu lainkaan. Hän ei ollut yhtään tyrkky siinä jutellessa, vaan selvästi oli vain nimenomaan sen tarpeessa, että joku kohtelee ihmisenä. Kuten moni ohjelmassa tavattu totesi, ihmisenä pitäisi heidätkin kohdata, vaikka me ollaan erilaisia, ollaan me kaikki silti samanarvoisia ja ansaitaan kaikki tulla kohdelluiksi ihmisenä."

Mä en odottanut kommenttini saavan juuri minkäänlaista huomiota, mutta tämän tekstin kirjoittamiseen mennessä se on kerännyt jo 101 tykkäystä. Olen ollut tuosta tykkäysmäärästä hyvin yllättynyt, sillä harvoin tulee mielipidettään sen suuremmin avattua. Haluan kuitenkin huomauttaa, että asun alueella, jonka maine on jostain useamman vuosikymmenen takaa. Asuinaluettani pidetään hyvinkin pitkälti "sossupummien, narkkarien ja juoppojen" alueena. Itse en tuota väitettä voi millään lailla allekirjoittaa. Toki tältä alueelta löytyy paljon alkoholisteja, olen itsekin muutamaan täällä tutustunut, lisäksi on varmastikin jonkin verran myös esimerkiksi huumeiden käyttöä. Reilussa kolmessa vuodessa olen kuitenkin löytänyt vain yhden huumeneulan ja ruiskun, mikä on mielestäni vähän. Senkin näin jo ensimmäisen asuinvuoteni aikana.
Täällä asuessani olen tavannut hienoja ihmisiä, riippumatta siitä millaiset heidän lähtökohtansa tällä hetkellä ovat. Jokaisen heistä olen kohdannut ihmisenä, välittämättä lainkaan heidän taustoistaan. Minua ei henkilökohtaisesti kiinnosta onko joku alkoholisti, onko joku narkkari. Minua kiinnostaa se, mikä on heidän tarinansa, miksi he ovat sellaisia ja kuinka he elämässään pärjäävät.

Odotankin suurella innolla Pohjantähden alla -sarjan loppuja jaksoja. Suurkiitokset Arman Alizad, kun jaksat tehdä ohjelmia, joissa käsitellään tosissaan niitä asioita, jotka puhuttavat ihmisiä. Ihailen suuresti tapaasi, jolla teet ohjelmia ja osallistut suuresti kaikkeen siihen tekemiseen, mitä kohtaamasi ihmiset tekevät. On ollut ilo seurata, kuinka myös tv-kasvo liikuttuu asunnottoman tai päihderiippuvaisen kanssa keskusteltuaan. On suuri ilo katsoa, kuinka kohtaat ihmiset ilman sen suurempia ennakkoluuloja. Otat asiat niiden vaatimalla vakavuudella, mutta osaat myös heittäytyä ja nauraa itsellesi.

~ Lotta